Vastaanotin tyrmäyskirjeen. Yliopisto ei halunnut valjastaa lahjakkuuttani akateemisille voimille. Kyselijöille tiedoksi, olen asian kanssa ok. Tottakai olen pettynyt. Nyt pitäisi löytää tunne, että kaikki ovet ovat avoimina. Se tunne lienee rikki, tai ainakin se on kadonnut. Tämä aika elämästä, koko edellinen vuosi, on ollut niin kuluttavaa. Olen itkenyt viime aikoina usein ja lohduttomasti. Korjattavissa tunne ehkä olisi, mutta olen liian kova stressaamaan ja ja olen liian suunnitelmallinen. Tai ehkä vain kuvittelen olevani, sillä kaikki aika ja tilaisuudet ovat valuneet sormien välistä ja olen tyytynyt liian vähään. Eräät ystävistäni väittävät minun vakavoituneen kuluneen puolen vuoden aikana. Niin olenkin. Niin se aika ja elämä kuluvat. Hyi, kuulostan pateettiselta. Suokaa anteeksi.
Ollapa kaksivuotias joka pissaa housuunsa silkasta jännityksesttä jonotaessan Linnanmäen tylsimpään laitteeseen Rekkaralliin. Missä kaikki jännitys nykyisin on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti